Elättekö sisarusten varjossa?

[Yelly]

(Vanhalta foorumilta)

Niin että ihan jotta saataisiin tänne jotain keskustelua otan tämän puheeksi.

No, monellahan meistä on sisaruksia. Joillain on vanhempia, joillain nuorempia, ja joillain (kuten minulla) on molempia. Tai molemmat oikeastaan. Tottahan toki siinä välillä tulee sellaisia aikoja jolloin tuntuu että jää kokonaan huomiotta.

Ittelläni isä asuu ulkomailla ja äiti on täällä meidän kolmen lapsen kanssa ja kaikki on nytten eri kouluissa: minä yläasteella, isosisko lukiossa ja pikkuveli ala-asteella. Tietenkin esim. kevätjuhlia menee päällekkäin ja silloin äiti joutuu valitsemaan mihin menee. Ymmärrän toki aina mihin valinta perustuu mutta onhan se nyt ollut välillä aika loukkaavaa istua yksin kevätjuhlassa.

Kun kuudes luokka loppui äiti meni pikkuveljen kevätjuhlaan koska tämä oli ekaluokkalainen ja tietenkin se oli hänelle todella tärkeää. Ymmärrän valinnan mutta kyllä se harmitti kun kaikkien muiden vanhemmat oli siellä kannustamassa lapsiansa ja minä siinä sitten aivan yksin kaikkien luokkalaisten ympäröimänä. Ja viimevuonna äiti pääsi sekä alaasteen että ylä-asteen juhlaan mutta tietenkin hän oli siellä yläasteella kannustamassa isosiskoa joka oli yhdeksännellä. Mitäs siinä seiskaluokkalaisesta. Edeleenkin ymmärrän tämän valinnan ja olisin varmaan valinnut samoin mutta alkaahan se pikkuhiljaa pänniä kun aina siellä yksin istuu. Jos olisi molemmat vanhemmat täällä niin tietenkin toinen voisi mennä toisen lapsen ja toinen toisen kanssa mutta kun se isä siellä Espanjassa on niin eihän siitä mitään tule.

Ja sitten jotkut kuvittelee että ne perheen lapset jotka saavat parhaimpia arvosanoja ovat aina esillä. Ei se näin muuten aina mene. Itse vedän ainakin toistaiseksi parhaita numeroita meidän perheestä mutta eihän siinä enää sitten edes odoteta huonoja arvosanoja vaan ne hyvät ovat jo niin rutiineja että harvoin niistä sen pidemmin suuria kehuja kuulee. Sen sijaan sisaruksia passitetaan vähän enemmän, hyvistä arvosanoista hehkutetaan ja niin edelleen. Isosisko ei ole uskomattoman välkky ja pikkuveli on mutta keskittymisen puute ja riehuminen pilaa numeroita.

Niin että muidenkin kommentteja ja kokemuksia olisi kiva kuulla.

[Mega]

En välttämättä. Tiedän kyllä, minua syrjitään välillä konevuoroissa, ja saan vastuuta koska olen vanhin. Aina ollut.
Vaikka minulla oli isoveli, niin hän asui ulkomailla siellä Itävallassa, joten ei hän ehtinyt koskaan olla minulle mitenkään jos saan sanoa - isoveli. Aina olen kantanut vastuun itsestäni, ja pikkusiskostani. Jos se jotain koheltaa, niin se on minun vikani. Miksen vahtinut häntä silloin? Äitini kysyy, vaikka olisi itse ollut kotona. Jos kevät - tai joulujuhlat osuvat päällekkäin, panee äiti tietenkin pikkusiskon juhlan edelle.
Minä olen iso ja selviän yksin... On se silti masentavaa istua yksin jossain kevätjuhlassa kun kaikkien muiden vanhemmat on siellä.
Jep, ja kokeista on ollut siinä iässä mitä pikkusisko on nyt, paljonkin parempia. Mutta kyllä se pikkusisko vaan jaksaa vetää kaiken huomion puoleensa.

[Christinaz]

Siirsin aiheen tänne osastolle, koska kuuluu enemmänkin tänne, kuin Tosielämää -osastolle

Mie itse en oikeasti elä sisarusteni varjossa, vaikka siltä minusta tuntuisikin.
Olen vanhin ja jo aikuinenkin ja olen saanut huomiota ehkä joskus lapsena enemmänkin kuin muut.
Ja olen saanut sitä ihan vääränlaistakin huomiota isäni osalta, mutta siitä vaikka sitten paremmalla ajalla, toisessa topicissa.

Rakastan kaikkia sisaruksiani, joita on siis yhteensä 5, kolme pikkuveljeä, ja kaksi pikkusiskoa.
Ensimmäinen veljistäni täyttää ensi kuussa 20, eli saavuttaa pian minut iässä, koska minähän en ole kahdenkympin rajapyykin jälkeen vanhentunut, olen siis tällä hetkellä 20 vuotta ja 28 kuukautta, ja 19 päivää vanhaa
Toinen veljistä täytti lokakuussa 18 ja kolmas on nyt 9, täyttää kesäkuussa sitten 10.
Ja unohtamatta rakkaita pikkusiskojani, ensimmäinen heistä täytti syyskuussa 16 ja toinen siskoni täytti 10 päivää sitten 12.

Eli ei ole kovin montaa vuotta eroa aina seuraavan välillä. Mutta silti tuntuu huimalta tuo, että esikoisella ja kuopuksella on ikäeroa 12 vuotta ja alle kolme kuukautta. Kamalaa ajatella, että kun nuorin meistä on 20, olen minä (muka) jo yli kolmen kymmenen...
Mutta koska nyt jo sivusin aiheesta, niin palataanpa aiheeseen.

Eli se miksi minusta sitten tuntuu siltä, että eläisin sisarusteni varjossa, on se että nuorimmaiset ovat vielä niin nuoria, että vievät äidin kaiken huomion. Mutta hei, minä olen aikuinen, ei minua tarvitsekaan enää huomioida kuten ennen.
Mutta kyllä se satuttaa, kun joskus tuntuu, ettei kukaan vielä isompi aikuinen kuin minä, välitä juuri minusta, vaan ainoastaan sisaruksistani.
Varsinkin, kun joskus, se vielä isompi aikuinen kuin minä, on oma äiti. Mutta toisaalta, onhan se ymmärrettävää, joskus isossa perheessä huomio jakautuu eri tavalla, kuin silloin, kun olit vain sinä. Tai sitten kun olit vain sinä ja yksi veljesi. Tai kaksi veljeäsi.
Puhumattakaan kun sisaruksia tuli lopulta yhteensä 5.

Äh. Mä en edes tiedä, kirjoitinko nyt asiaa, vai ihan hölkäsen pöläystä. Mutta no, ehkä mielipiteeni asiasta tuli esille jossain määrin...?

[Damarë]

Hankala kysymys...
Luulisin, että meihin (=minuun ja pikkuveljeeni) suhtaudutaan aika tasapuolisesti. Kumpikaan ei elä toisen varjossa, eikä kumpikaan ole tärkeämpi. Meillä menee tosin aika hassusti sillä lailla, että äiskä on enemmän veljen kanssa tekemisissä, ja minä tulen paremmin toimeen iskän kanssa, muusikkoja kun molemmat olemme. Tosin, on iskä harrastanut yleisurheiluakin, ja kun pikkuveli heittää keihästä oman ikäsarjansa kärkijoukossa, niin eihän se voi hänestä erossakaan olla.

Me molemmat pärjäämme koulussa huomattavasti keskitasoa paremmin, mutta täytyy sanoa, että tämä meidän kohta kolmetoistavuotias, möreä-ääninen hujoppi pääsee puhtaammin paperein läpi. Oli lievä järkytys, kun huomasi, ettei hänen todistuksestaan löytynyt ainoatakaan kasia. Pelkkiä ysejä ja kymppejä. Mulla sentään on aina komeillut se liikunnan kasi herättelemässä mua takaisin maan pinnalle.

Ei mun asemassa kuitenkaan mitään moitittavaa ole. Minä kun satun olemaan meistä se, jolla on yleensä esiintymisiä ja konsertteja. Veli kun ei oikein tykkää esiintyä lavalla, ja mulla on siitä jo pitkä kokemus. Se vaan, että usein kummallakaan vanhemmalla ei ole tarpeeksi aikaa mun konserteille...

Me tullaan hyvin toimeen myös keskenämme, paitsi jos hänellä on luokkakavereita seuranaan. Joskus miettii itsekseen, kumpi meistä olikaan se isosisarus, kun pikkuveli on kuitenkin jo lähemmäs kymmenen senttiä itseään pitempi. Mutta kyllä sen huomaa, kun kuuntelee niiden juttuja. Sen kaverit on kuitenkin lapsia vielä (sanoo erittäin lapsenmielinen teini, jolla on ailahteleva temperamentti).

[ruaah]

Tämä tosiaan on aika vaikea kysymys.
Elän kahden veljen kanssa, eli olen perheen ainoa tyttölapsi, joten se pitäisi periaatteessa laskea "oikeuksiini". Meistä jokainen elää tavallaan todella ns. tasa-arvoisesti, koska vanhempi veljeni on perheen esikoinen ja siksi saa erikoisasemansa. Minä toisena lapsena ja ainoana tyttönä saan asemani ja pikkuveljeni kuopuksena saa asemansa. Tämä on siis todella hyvä tilanne!
Joskus tietenkin tuntuu, että jään vähän veljien varjoon. Ainakin heidän keskisissään jutuissa, joihin olen pienestä pitäen halunnut päästä mukaan, mutta harvemmin kuitenkaan päässyt. Minä kuitenkin aina yritin, muutama vuosi taaksepäin tein veljilleni kaikenmaailman Selviytyjät-/Amazing Race-kilpailuja ja he joutuivat niitä sitten päivän suorittamaan, mutta vaikka näin paljon vaivaa, he eivät yleensä olleet edes kovin innostuneita.

Vanhempien kannaltakin tilanne on aika tasaväkinen, koska äitini pitää pojista erityisesti ja isä minusta. Se näkyy ehkä eniten siinä, jos sanon (tai enemmänkin sanoin) "veli kiusaa" tms. niin jos kotona on äiti, hän käskee minut pois huoneesta, mutta jos isä, niin hän saarnaa veljelle siitä. Sehän menee joissakin perheissä juuri niin, että isä tykkää tytöistä ja äiti pojista. En tiedä miksi. Isoisäni oli minulle myös todella läheinen, yksi parhaista ystävistäni, kun hän eli, ja teimme aina kaikkea hauskaa keskenämme. Minä olin ehdottomasti hänen suosikkinsa
Mutta hän kuoli jo kuusi vuotta sitten. Isoäitini sen sijaan ei ole koskaan ollut minulle yhtä läheinen ja huomaan sen erityisesti siinä, että kun hän tulee meillä käymään, hän halaa pikkuveljeäni, mutta todella harvoin minua, ellen nyt satu olemaan siinä lähellä. Pikkuveljeni hän sen sijaan hakee vaikka huoneestaan, vie karkkipussin ja halaa. Se tuntuu pahalta, mutta koska isoisäni piti minusta, niin yritän peittää sen mahdollisimman hyvin.

Juttelen tärkeistä asioista hyvin äitini (jopa isoäitini) kanssa, toisin kuin veljeni (toisaalta sehän on pojan luonto), joten on meilläkin hyvät välit sinänsä. Isoveljeni oli pienenä vilkas, mutta siinä hänen juttelunsa lähinnä olivatkin, nykyään hän on todella hiljainen, ehkä jopa vähän ujo. Pikkuveljeni taas on toista laatua, hänellä varsinkin muutama vuosi sitten, ennen tätä kamalaa teini-ikää, oli aivan valloittavia juttuja ja hän hauskuutti aina meitä kaikkia. Minä taas olen enemmän isoveljeni kaltainen, mutta enemmän uskallan tehdä ja ennen kaikkea haluan. Ehkä se on kuitenkin enemmän niin, että isoveljeni on niin perhekeskeinen, pikkuveljeni niin sosiaalinen ja minä jotain siltä väliltä, että minua ei välillä edes huomaa. Ja erityisesti pienempänä olinkin hyvin veljieni varjossa, olin poikatyttö. Kaikenlisäksi meillä on poikaserkku, jonka kanssa vietimme hirmuisesti aikaa nuorempana.

En silti tunne liikaa, että eläisin varjossa, koska minulla on tyttönä mielestäni aivan loistava oikeus. Ehkä tästä luojalle kiitos, etten ole poika.

[Tinanja]

Hmmm.. Hankalaa.

Minulla on pikkuveli, joka on nyt neljännellä - jäi luokalle tokalla. Jotenkin aina vain tuntuu, että vanhempana, paremmin koulussa pärjäävänä minun pitäisi pärjätä itsekseni, ottaa vastuuta veljestä, ponista ja joskus kaikista kotitöistäkin. Ja koulu päälle. Äiti tuntuu huomioivan veljeä enemmän - seiskaa matikasta hehkutetaan viikkotolkulla, mutta kaupallisten kymppi minulta jää vain ohimenevään mainintaan.
Tosin olen itsenäisempi, olen enemmän omissa oloissani ja vietän paljon aikaa yksin.
Tuntuu kyllä välill äsiltä, että äiti ainakin yrittää huomioida meitä molempia, hän kun aina pölähtää vain huoneeseeni höpöttämään jotain. Poikkeuksetta hän löytää minut ompelukoneen tai tietokoneen äärestä.

Eli... en minä kai ole ainakaan kovin pahasti veljeni varjossa. Ainakaan ei aina tunnu siltä. On se kai ihan kivakin olla vanhempi ja saada enemmän vastuuta ja muuta sellaista.

[♥touchy-feely♥]

Mä olen se kuopus, perheeni lellikki ja jossain määrin niille ikuinen "vauva". Mulla on kaksi velipuolta äiskän edellisestä avioliitosta ja isälleni olen ainoa lapsi, joten olen erityisesti iskän tyttö. Jotenkaaa... enpäs tiedä, voiko sanoa että oisin jäänyt jotenkin varjoon mutta mielestäni olisi kannattanut pikkuisen enemmän antaa mullekin vastuuta/päätäntävaltaa, eikä pitää niin pumpulissa - ei veljiäkään pidetty. On sen takia paljon joutunut oppimaan kantapään kautta... Mutta kaiken kaikkiaan sain kotoa mahtavat eväät elämään, että ei pitäisi tehdä munkaan tikusta asiaa.